Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni:
"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!"
Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.
VIII.
Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka toiveilla isä oli häntä häikäissyt.
Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.
Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi poikansa vankikomeroon.
"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.
"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.
"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea ja minun käy häntä niin säälikseni."