Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan, Pietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui Jurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.
"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen, heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäistäen kaatui hän maahan.
Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville hämäläisille:
"Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa ne!"
Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan pakoonjuoksun.
Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:
"Minä … näin sen ja … peruutan kiroukseni… Sinä olet … Jurva Kaikkivallan poika! Vie loppuun … minun työni ja … ja nouse … kaikkien suomalaisten kunink…"
Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana, joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena, huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.
Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.
"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.