"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"
"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan sijalle uuden päällikön."
"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan."
Hetken kuluttua lisäsi hän kuitenkin painavasti:
"Mutta kerran vielä me palaamme sieltä ja otamme tämän rannikkoalueemme takaisin muukalaisilta!"
Silmäten aurinkoa, joka alkoi painua taivaanrannalle, jatkoi Kuosma:
"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea omistaja on."
Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.
Katso, vanhat ovat kadonneet…
"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.