"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."
Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä, tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.
"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."
Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:
"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut, mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."
Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.
Isä ja poika.
Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla. Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen, toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa, työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi, sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas. Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja upottivat ne polvia myöten jokeen.
"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen pintaa?"
"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."