"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.
"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä, joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen, alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan — omituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin, jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella, heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!
"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin. Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.
"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."
Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös itsensä syvästi liikutetuksi.
"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni syleillä sinua."
"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.
"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"
"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."
"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!"