"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."
"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta oppiasi."
"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."
He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.
Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.
"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi nuorempi.
"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."
"Niin, mutta…", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen, tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"
"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.
"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."