Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu ja että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei yhtä menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina paloviinaa. Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt nuijajoukkoon ja hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella käytöksellään ja puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä hassuna, mutta Ilkka oli huomannut hänen käyttelevän viisaita sananlaskujaan sangen sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä neuvoja ja kohteli häntä sen vuoksi suopeasti.
"Elä sano aina, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.
"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi
Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."
"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä olen naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin pimeältä kuin se itse asiassa on."
"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."
"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan yli."
"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"
"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi
Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."
"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka, ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä lienetkin piileskellyt."
"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka rokassa, ja tulin taistelutantereelle."