Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:
"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"
Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä, jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.
Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin puolijuoksua.
"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.
"Ehkä juuri noista ratsastajista."
"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.
"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.
"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin juuri kertomaan sinulle."
"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.
"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömättömimmällä äänellä. "Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."