Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha mies, jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea. Käydessään ontui hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui hervotonna sivulla. Hän oli linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja nuo arvet samoin kuin käden ja jalan viat olivat hänellä muistoina Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla parikymmentä vuotta sitten.
"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki yhtä liikkumatonta", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta pesässä liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi nelinkontin uuteen ikkunasyvennykseen.
Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät nyt täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa. Lunta, lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli paksuina kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat metsät ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se oli tehnyt hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen voimat olivat uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat muurit korkealle yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta ja erämaisen yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin apeaksi. Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi taloja vähäisten raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata vasten litistyneinä sekä kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet luomaan mitään eloa tuohon lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista kohoava savu näytti kuin jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla. Hevosella ajajaa tai suksin liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla ja yksinäinen viittatie, joka luotojen välitse luikertaen hävisi etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan lisäämään sitä painostavaa orpouden tunnetta, jonka tämä näköala katsojassa herätti.
Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos piilostaan. Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja jonkun astuvan tornihuoneeseen.
"Sinäkö se olet, Simo?" huusi hän taakseen. "Kuuluuko sinne alhaalle mitään uutta?"
Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka Juusten, joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan Käkisalmesta pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan, Paavali Juustenin poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies ja ryhdiltään sotilaallinen.
"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!" korjasi herra Götrik erehdyksensä.
"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies", sanoi puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.
"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi nimeä Juustinen", huomautti herra Götrik kuivasti.
Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.