"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa takaisin Kokkolan kirkolle."
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen äänensä.
"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät tienvierihankeen."
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
"No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan lämmittelemään."
"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.
"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi väliin ja…"
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään, niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."
"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."