Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat, ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä määrä ei riitä minnekään.
Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.
Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata reumatismi — keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa — ja hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä suhteessa.
Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin. Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä. — Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan. Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.
Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan, oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies, joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.
Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran, nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden hoito.
Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan: "k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi, jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: — nje ponimaju, yltyi hänen puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja, ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut, ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja "njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus" suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim. kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.
Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin hyvänsä.
Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua rapsehtimista.
— Uusi vanki! — virkkaa toverini ja naputtaa seinään.