— Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, — arvelee siihen Jussi V. rauhallisesti sekä jatkaa: — Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko minä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin, etten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat käyneet.
— No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. — Rissanen ja Ahlstedt, minä vastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.
— Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh koettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat sellaista yrittäneet?
— Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt, että…
Kuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat, joten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet hengessään julmistumaan. — — —
Seuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut telefooniin.
— Kuulkaahan, — sanoo hän, — äskettäin saunaan mennessäni näin sen vanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi minut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.
— Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?
— Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi: hyvää huomenta.
Edelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni nähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä kerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan näköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän aina tuntunut suomalaiselta.