Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta, minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä. Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta…
Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa. — — —
Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:
— Kipjetok! — Kipjetok! — Kipjetok!
Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille. Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin avaimen vuoteen laskemista varten.
Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista, tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.
Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus. Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen. Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa. Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.
— Ushin! — Ushin! — kumahtaa käytävästä keskelle minun ajatusmaailmaani.
Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse illallista? Niin todellakin.
Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle, palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa, onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin astian syrjään ja palaan vuoteelleni.