Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen, laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti, vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta ketään, edes lähimpiä omaisiani.
Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan. Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa, totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä katseellasi!
Se on Axel Fabian af Enehjelm — mies, jota voisi pitää merkillisenä psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä halpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden — mies, joka on tehnyt itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen, sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä, liehakoiva ja matelias.
Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada. Siksipä "hänen ylhäisyytensä" — kuten santarmit papereissaan tit. Enehjelmiä kutsuvat — onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".
Nähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun tirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti ja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia määräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja elehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun muuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: "Hän får utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen". Edelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: "roisto", "maankavaltaja", y.m.
Ja sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut siinä paikassa nielaista… — — —
Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin, missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja vegeteeraan.
Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset, sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa. Työni — historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä vauhdilla panin alkuun — on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan. Minä loikoilen ja vegeteeraan… — — —
Oven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko — jonka koko ja rakenne tuntuu olevan keskiajalta peräisin — rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka ilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen kuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta sen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia saapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin vai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?
Naristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa hyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän vetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka ulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja kuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo lähtemättömästi mieleeni painua.