— Terve, Kyösti!
Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.
— Terve, terve!
Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!
Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa. Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa oikeudenkäyntiä varten.
No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni löytyvän kohtalotoverin.
Mutta löydöt jatkuvat.
Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.
Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!
Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut, nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse. Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen: