Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.
Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.
Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.
Ihme ja kumma!
Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani? Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista kirjotusta ja — minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!
Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman pitää.
Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman tuloksia.
Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen metrin päässä itsestäni!
Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta vastaukseksi.
Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.