Oikeata munkkikammioelämää!
Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin — poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä — sekä otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän "läksyn". Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa muuta paperia siihen tarkotukseen.
Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata, sytytän paperossin ja nousen kävelemään.
Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä… Ja kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät saalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin taudinomaista.
Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.
Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.
Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.
Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme kirjaa.
Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.
Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden, olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.