Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa! Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana "rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.
No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista huomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy alleni… Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa. Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä, allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen. Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle. Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan minäkin sinne avonaisesta akkunasta … "rebjonok!" ja siinähän seison omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä…
Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla panemaan toimeen toista samanlaista.
Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No, panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään. Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme, rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään, kiroillaan, hosutaan… Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi. Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti. Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä nousee pitkin katua!… Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle. Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon…
Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.
Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.
Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.
Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.
Se on suunnattoman uninen mies — ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.
Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian monimutkaisessa koneistossa.