Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja makkaralla.
Mutta siitä lähemmin tuonnempana.
VII
VAIHTELEVIA MIELIALOJA.
Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini, käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.