Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.
Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan väkisinkin: Vilkuuna.
Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen opettanut.
Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja lausuu:
— Hjuva yötta, toveri!
X
UUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.
Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa lyhentää.
— Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, — kuului äijän vastaus.
— Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? — kysyn minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.