"Tiesi häntä, olisiko sekään parempi", väitti Murainen vastaan. "Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia tuppautuisi vallasta riitelemään.
"Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa", lopetti Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.
Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja ilmassa alkoi tuntua riidankäryä.
Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiitän vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:
"Vanhan Lyypekin malja, pojat!"
Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.
"Olutta, tavernari", huusi Hannu, "mutta oikeaa turkulaista eikä mitään Lyypekin solkkua!"
Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu omaansa ja huusi:
"Pyhän Henrikin ja Turun malja!"
— Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? — rähähti muuan humalainen hansalaiskesti.