"Hm, sekin on totta", myönsi piispa ja katsahti epäröiden taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä pudisti päätään.
"Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan, mutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei hän suostu teille apua osottamaan, niin… aina kun minun hinkaloni täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on mahdoton rangaista, mutta voutia olen minä nuhteleva hänen käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälelläolevilla tällaisina aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa."
Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi valittaen:
"Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen kuin paaluun sidottu."
Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien asiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.
"Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo", alkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, "kiirehtimään rästinä olevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa."
Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:
"Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa."
"Rukiita puolitoista lastia", jatkoi kirjuri.
"Ainakin yksi lasti voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä."