Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen kirkon entistä, päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä "Jumalan armosta Turun piispa", katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän kertasi hiljaa:
"Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!"
Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä.
"Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle", ajatteli hän ja astui alas portailta.
Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:
"Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään asian takia."
Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.
"Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella", sanoi piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.
Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:
"No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?"