Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.
Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa, laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies katosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti.
Työntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.
Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin kanssa yhdessä.
"Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus paulum?" [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö vähän?] sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.
Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon askelilta. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.
Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:
"Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä vuotta sitten!"
Agricola katsoi häneen kysyvästi.
"Mitä? Pyhäinmiesten aattona, silloin anno domini 1517?" jatkoi schwabilainen.