"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi lutherani. Ora pro eo." [Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]
Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä lukea:
"Domine, ne in furore tuo arguas me…" [Herra, elä soimaa minua vihassas…]
Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.
Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:
"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico."
* * * * *
Eerik Eerikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa Vesteroosissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Eerik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Eerik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.
Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.
Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja Valentius Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli olemassa parin kolmen sukupolven mittainen katkein ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän Neitsyt Maarian, niin silloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen Neitsyt Maarian eteen ja ihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.