"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni, että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: Elige fratrem Magnum! — Valitse veli Maunu!
"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon, nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä selvemmin sanat: Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!
"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."
Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä, tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.
"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."
Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti hän päänsä ja lopetti kertomuksensa sanoilla:
"Minusta on aina tuntunut, että hänessä olivat yhtyneinä kaikki ne hyvät avut, mitkä suurten varjojen keskellä piilevät siinä kovapintaisessa ja eripuraisessa, mutta lujassa ja uskollisessa kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä omituinen ja karhea erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on ajan ja Herramme muovailemana kykenevä paljoon hyvään."
Isä Laurentius vaikeni ja kumpikin käänsi katseensa vainajaan, joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.
Kristuksen kantaja
Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi Lyypekistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen puinen veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa suojelijaksi. Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty, ja suuri joukko kansaa seuraili pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen luovi Aurajokea ylös. Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului hämmästyksen huutoja. Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä ja nyökytellä päätään ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla liikehtiviä ihmisiä.