Näihin aikoihin otti Matias suorittaakseen ratsupalvelusta ja sai rälssikirjan. Hän eli vanhaksi ja ehti nähdä poikansa Olavin kotikihlakuntansa tuomarina sekä useiden poikain isänä.
Kun kuningas Eerik Pommerilainen oli Suomessa käymässä, antoi hän aateliskirjan muun muassa Olavi Matinpojalle, Joensuun herralle. Kysyttäessä, mitä hän tahtoi aateliskilpeensä kuvattavaksi, juolahti hänen mieleensä esi-isäin käyttämä torvi, jolla hänen isänsä oli kutsunut väkensä ja naapurinsa viettämään ennakkojuhlaa hänen maailmaan tulostaan. Siten tuli hänen vaakunaansa sarvesta tehdyn torven kuva.
Herra Olaville syntyi kaikkiaan viisi poikaa. Niistä kohosi yksi tuomiorovastiksi, toinen Turunlinnan isännäksi ja muut elelivät asemiehinä maakartanoissaan.
Suku laajeni ja työnsi lakkaamatta uusia vesoja. Tuntui kuin se olisi perinyt hedelmällisyytensä Joensuun meheviltä pelloilta, jotka olivat luoneet ja edelleenkin pitivät yllä suvun rikkautta.
Aste asteelta toteutui Pyhän Jaakon ennustus. Yksi Matiaksen pojanpojan pojista kohosi jo Etelä-Suomen laamanniksi sekä valtaneuvokseksi. Ja sitten seurasi vuosisatojen vieriessä pitkä rivi ritareita, valtaneuvoksia, amiraaleja ja kenraaleja, joiden maine levisi laajalle, sekä valtiomiehiä, jotka hoitivat hallitusta kuin itsevaltiaat kuninkaat.
Mutta aikojen kuluessa Joensuun Matiaksen jälkeläiset, jotka loistavilla urillaan olivat kohonneet kuka vapaaherraiseen kuka taas kreivilliseen säätyyn, vieraantuivat vähitellen kotimaastaan ja omasta kansastaan. Heidän vaakunassaan näkyi kuitenkin vielä kantaisän käyttämä sarvi, jonka johdosta suku oli saanut nimen Horn. Se antoi näille myöhäsyntyisille jälkeläisille aiheen ruveta uskottelemaan, että suku oli kotoisin Alamaista, josta muka kantaisä oli Ruotsin kautta tullut Suomeen. He eivät tienneet enää mitään Joensuun Matiaksesta, hänen häränsarvisesta torvestaan, toivioretkistään ja Pyhän Jaakon ilmestyksestä. Ja niin ollen eivät he myöskään tienneet sitä, että pyhimys, näyttäessään kantaisälle kaikki hänen jälkeläisensä, oli viimeisten antanut hänen silmissään haihtua savuksi, millä pyhimys oli tahtonut osottaa heidän kiittämättömän vieraantumisensa oikeasta suomalaisesta sukuhaarastaan.
Isä ja poika
Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla. Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias nuorukainen, toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa, työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi, sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas. Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja upottivat ne polvia myöten veteen.
"Ihanaapa olisi kokonaankin sinne heittäytyä", puhkesi nuorempi sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen pintaa?"
"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."