Rautaisin miekoin ja terävin nuolin saapuivat takaa suuren veen valkeat miehet. Ryöstäin ja murhaten häätivät heimoni pinnalta maan. Mut ajan virran vieriessä vuoronsa on kullakin: Nyt herra sinä, tuo taas orja, huomenna jo osat toisin. Takaa saman suuren veen tulee uudet valtiaat, eessä joiden notkistaa niskansa saa suomen heimo. Verta, verta, miekan valtaa helmassansa kantaa tulevaiset vuosisadat. Ruton, miekan, riidan, petun kera kasvaa tämä kansa. Ja kun kerran taivaan Ukko päästä pitkäin, öisten vuotten myötäisen suo tilaisuuden ikeen alta kansan päästä: Silloin vasta huomataan, ett' on sortajista suurin kansan oma riitamieli; suopeimmillaan silloin onnenpäivän paistaessa pohjan kansa itsepäinen syöksymään on valmis turman kuiluun, unhon yöhön, toraten pois häipymään niinkuin vanha kivikansa, jonka luoksi Manan yöhön mua taaton varjo viittoo.
Kun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa yhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä oli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.
"Se teikäläisten vanha tietäjä", vastasi heille Korri, "joka minulle nuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman niistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan Eripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos te sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne karkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä muistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa vielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään itse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan suuren ja voimakkaan kansan."
Tämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon jäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois. Sen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt koskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän kaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan tietää.
Siihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja käyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden jalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja oppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.
Viikinkikuninkaan näky
Korri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja kiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset tulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet laajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun seuraava tapahtui.
* * * * *
Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.
Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri viikinkilaivue.