Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä — ja samalla Jumalan. Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä alkuperäänsä: Jumalaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri hiertävää polkua astelemaan luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.
Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin kellon soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar prima-soiton aikana astui hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt itseni ja palaan Jumalaan."
Uuden ajan kynnyksellä
Kuvaus Turusia 1500-luvun alussa.
"Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole hätääkään."
Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle kaartuvan keulan nipukassa seisovan puisen Pyhän Kristoferin kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta. Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla purjehti Danzigista takaisin Turkuun.
Kun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita.
Paluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Hyljesaarten suojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita "Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia", tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.