"Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin vangituksi. Niin oli myös Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla hänen luoksensa. Mutta Neitsyt Maaria sytytti täällä maan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä Neitsyt Maarian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi."
Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:
"Olipa kerran…"
Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen nenänsä näytti entistä enemmän vääntyvän vasemmalle.
"Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan."
Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä
Laurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:
"Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua siihen", — jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti vikkelästi tiehensä.
Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuijottanut eteensä. Kun hän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla räpsähtelivät naakkojen siivet.
Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan tuomiorovastin pellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös Kerttulinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikealla puolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattasseen asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.
Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui hän siitä, että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä äänellä: