Tässä lepää suomalainen Ukko,
joka kaukaa vihollismaasta ja tiet-
tömien taipalien takaa juma-
lallisen ihmeen kautta
johti neljätoistasa-
taa kansalaistaan
takaisin ystä-
vien luo.
Jouluyö Ukrainassa
Toivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut. Parisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali Lewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja epätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä. Odottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet metsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen niitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes viime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.
Hartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.
Kaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää kohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija kärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen partiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain maata, oli todellinen "via dolorosa", sillä nälkään ja tauteihin nääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat peittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton armeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen, ruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus ja lopuksi perikato.
Kolkon lokakuun illan pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän ympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti — tai paremmin sanoen rykmentin tähteet — oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.
Siellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus ja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka tyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja syntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari päätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi kornetti Kyanderin.
"Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja eheänä", lausui ratsumestari kätensä ojentaen.
Vaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen tavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella olivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt muuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä tervehtimään.
Näiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia. Procopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei seurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat häneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen oli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän paremmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan seurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä varmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.