"Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin luonnolliselta.
"Meidän viholliseni' on hirmuinen,
Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'
Ei löydy hänen vertaans'",
kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.
IV.
Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:
"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään, kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta omilla urotöillänne."
Tässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.
Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä yhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa. Äänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:
"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai kuolla!"
"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän sulun.