Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti, purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.
"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen."
Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti
Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten
Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan
liittynyt Porin rykmenttiin.
"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.
Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits! alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi hitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja vihellystä.
Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.
"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.
Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:
"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin tielle."