Kuin yltyvään tulvaveteen peittyvinä taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.
* * * * *
Niin päättyi onneton Napuen päivä.
Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.
Kolkkona ja autiona levisi Napuen luminen lakeus hiiltyneine talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanivat petolinnut raskain siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.
Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Collin-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:
"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita. Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä herra eversti von Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät."
Häviön jälkeen
Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta alkain istunut hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään. Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja sammuneet silmät vilahtelivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.
Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samalla kun hänen kasvonsa vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut pidättyä kuiskaamasta: