"Niin juuri!" vahvisti vaari.
Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja terveemmäksi.
Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.
"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kiertelyille. "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään."
Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:
"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä viimeinen, mutta sittenkin… minä tahdon taas panna asujamet kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."
Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla
Laihian kirkonkylää kohti.
Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: "Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin."
VELJEKSET
Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja palavalla hartaudella psalmin sanoja: