Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä ja harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet perheensä kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty. Hädin tuskin oli hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä paennut senjälkeen perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien muiden seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.
Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija lausui tyynesti:
"Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin otin nyt vapauden tulla sitä jatkamaan."
"Minusta nähden oli turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä minun mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin", vastasi Fieandt.
Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:
"Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka ollut joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia."
"Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda mitään", virkkoi tähän Fieandt.
"Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme."
"Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna viholliselle!" huudahti Fieandt kiihtyen. "Mutta sitä minä en ole tekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin joukosta Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme rajojen sisälle. Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta joutuvan vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli Suomen, niin että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole valtaansa saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin päällikkyys on minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan seisoneet viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen, niin että vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään pohjaan saakka, niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani."
"Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen puunkapula poltettu?"