Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi suurella äänellä: "Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen." Laurin takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.
Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.
Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen. Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen. Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi eteenpäin. —
* * * * *
Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden, kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä vähän näkyi sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu "papiksi", siksi että hänellä aina seurasi repussaan raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta… Voi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, viheltelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet." Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä tekeillä.
Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. "Poika!" ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.
Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän:
"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!" ja alkoi kiivaasti riuhtoa univormua yltään.
"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!" karjasi Tuomas ja kiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla vyöllään.
"Mars eteenpäin!" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.