* * * * *
Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä. Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä, vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät pajupensaat. Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei ollut haamuakaan jälellä.
Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.
Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä äitiä Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?
Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja niin hän äänetönpä ja synkkänä tuijotti eteensä.
Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.
Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.
Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken puutteessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.
Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.
Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui vaari: