"Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa", hymähti Kyöri kuin olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.
"Kertokaahan!" hoputti Taneli kiiluvin silmin.
"Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon mitalla selkään" virkkoi Kyöri rauhallisesti.
"Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin", yllytti Taneli.
"No mitäpähän kummaa tuossa nyt on", arveli Kyöri laiskasti, siten tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. "Ihan meidän laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten lienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se; että he lopuksi löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä, Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada puolikas kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni, sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle. Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole mitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin verran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin siinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin rommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista kannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun kiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa. Mistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut takkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi kapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin englantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat peräkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun englantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli riisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa ja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti. Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut muu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen voittajaksi."
"Mutta notkeampia ja vikkelämpiä mahtavat englantilaiset sen sijaan olla", arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut suomalaisten eittämättömän etevyyden.
"Mitäs vielä!" vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. "Eipäs pärjännyt engesmanni kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla."
"Minkäslainen kilpailu se oli?" innostui Taneli jälleen.
"Kertokaahan!"
Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:
"Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu, jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyörnittämään ison maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engesmanni hänen jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilautti hänet alas. No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin ja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin kannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen kävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen tuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei suomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina, luulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas, kunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo tapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin muutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan kerskua."