* * * * *
Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingonvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia. Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja, joita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen itkivät hävityksen surkeutta.
Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius, kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta käpristyneet.
"Isä, isä!" kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa hätääntyneiden lasten, neuvottomien palvelustyttöjen ja omaisuuden rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan. Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti katseensa kysyvänä hänen puoleensa.
"Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa", lausui Juslenius synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. "Katto romahti jo alas ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä."
Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa oli hänen omakin mielensä.
Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa. Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa käpristyneitä kansia.
Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindicia Fennorum — Suomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli kirjottanut: "Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan."
"Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni, muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni", ajatteli hän liikutettuna ja tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.
"Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet mutta vielä paljon enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa", lausui hän keventyneesti ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.