"Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on koko Suomen kansan saattanut!"
Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista. Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla, niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi kuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu ehditty paljoakaan mukaan ottaa.
"Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut", kertoi Juslenius lopuksi, "sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin kimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni."
Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka otsikosta tämä luki tittelin "De miseriis Fennorum."
"Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit luokseni rahaa lainaamaan", lausui Juslenius huoaten ja luki ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset olivat Suomen kansan saattaneet.
Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:
"Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä."
Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.
"Valkeneeko meille koskaan enää päivä?" virkahti viimemainittu apeasti.
"Sen Jumala yksin tietää", vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.