"Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa — tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää nämä parikymmentä rauhan vuotta", virkahti Löfving katkerasti.
Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:
"Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan ennen kaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea suinkaan ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut pelkän unhotuksen."
Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös valmistuneen haudan pohjalta:
"Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle, että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä."
"Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!" kuului miesjoukosta ivallinen huomautus.
Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:
"Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään ruotsalaiset eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia."
Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.
"Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä aikoina", lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle kasaantuneeseen multavalliin.