"Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka. Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu luulo ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä vakuutetuiksi."
"Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa", vastasi Löfving, "mutta jos heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy sijalle toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka."
"Se on totta", myönsi Sprengtport. "Ja lisäksi tämä sota on saanut aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti lahonneen."
Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui hän:
"Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä."
"Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen suomalaisen sydämeen", vastasi majuri.
"Se on isonvihan ansiota", lausui siihen Löfving.
"Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta katsokaahan, Löfving!"
Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti Löfvingille.
"Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi mieleeni niin karmeita ajatuksia", lausui Löfving.