Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jäntevä mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeahko sekä iältään noin neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt turkkinsa oli keskeltä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä oli pitkävartiset kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.
"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.
Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan astui hän ihan ensimäisen eteen ja tiuskasi:
"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta tipahtanut?"
"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi mies hitaasti ja kyräten.
"Nokian kellarista me sen noudimme" kuului nyt toisten joukosta röyhkeä ääni.
"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat kipinöidä.
"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta" vastasi sama röyhkeä ääni.
Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian haihtuvan vaahtoisen lätäkön.
"Mitä p—lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me muutkaan!"