"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."
"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka, ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä lienetkin piileskellyt."
"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka rokassa, ja tulin taistelutantereelle."
"Aseenasi tuo nassakka?"
"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."
"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"
"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan taisteluun."
"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."
"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa syntymävika."
Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu: