"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."
"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne, laittakaa ojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin saatte nähdä ette sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."
"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja ja turpeita niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
* * * * *
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua kirkkoherraan kääntyen:
"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka pitkällä siinä olette?"
"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan kammioonsa.