Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.
Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään.
Kaikki kolme tähystelivät äänettöminä myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.
"Eipä seppä älyä siirtää", ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai kolme riviin ja sanoi:
"Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon."
He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.
"Annahan vielä sitä viinaa", kuului nyt ovensuusta, jossa istui yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.
"Kolmasko tuopillinen?" kysyi Sipi vastahakoisesti.
"Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kuin muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota."
Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies: