(Kiiruhtaa oikealle.)
GONSIESKY (yksin):
Jos ymmärtäisin, mitä minusta hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon mun vastaan puoluetta herttuan hän ensin viettelee, mut sattumin ma äsken sylissä tuon Skalmin näin niin autuaana hänen lepäävän kuin unho niellyt kaiken menneen oisi. Nyt taasen kyynelissä kylpien mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin voi päästä viedä järjen kipinän. (Tuijottaa ääneti eteensä.) Mi noituus lamasi mun käteni — vai oma heikkous ja hämmästys sen tekikö? — kun miekkaan tarttua ja samaan pistoon heitä naulita en voinut! — No, sen syvempi ja monipuolisemp' on oleva mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? — En, krokotiilin kyyneleitään en ma nähdä halua! Hän itse tulkoon mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas, hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt ma jäykistyn ja armollisna varron.
(Suuntaa katseensa vasemmalle. Anna lähestyy hiljalleen oikealta.)
ANNA (syrjään):
Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean hän onkaan näköinen! Mut puhua mun sentään pakko asiani on. On pysähtymään heti saatava tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks on kaiken muututtava jälleen; muuten en hetken rauhaa saa, en silmihin ma lemmittyni mielin rauhaisin voi katsoa! (Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.) Herra Gonsiesky!
GONSIESKY (Hypähtää ylös ja kumartaa ivallisesti.)
Ah, nöyrin palvelijanne!
ANNA (syrjään):
Häll' on niin ilkamoiva väre äänessään! (Gonsieskylle.) Niin syvästi ma olen katunut ja kovin väärin tehdyks huomannut, ett' yllyttämään sotilaita täällä ma olen teidät vietellyt.