Tällaista ja muuta harmittavaa paljasti Yskä mätäkuisessa häijyydessään.
Mutta tällä kertaa päätin minä kostaa jalolla tavalla. Yskän sepustukseen en Näverinä kajonnut ollenkaan, mutta sen sijaan ponnistin kaikki voimani, mitä minulla mätäkuun hauteessa suinkin oli jälellä, saadakseni Riennon seuraavana päivänä ilmestymään oikein loistonumerona: siinä piti kaiken alusta loppuun oleman omintakeista.
Sen pahempi oli päivän posti mahdollisimman niukka: se sisälsi vain tavalliset sanomalehdet. Näiden joukosta mainittakoon kuitenkin eräs uutuus: "St. Petersburger Zeitung", minkä Silander jonkunlaisessa ylellisyyspuuskassa oli juhannuksen tienoissa tilannut. Siitä minä suomensin joukon ulkomaan ja Venäjän uutisia sekä pitemmän katsauksen Europan poliittiseen asemaan. Kun näitä ei mikään suomalainen lehti voinut omikseen väittää, saatoin minä ne täydellä syyllä lukea alkuperäiseksi, vallankin kun suomennokseni oli ollut hyvin vapaata laatua — syystä, että Riennon toimituksessa ei ollut saksalais-suomalaista sanakirjaa.
Kun tähän aikaan Suomen liikeapulaisyhdistykset olivat, kunnioittaneet Kolkkalaa vuosikokouksellaan ja kun minun kortteerissani kävi syömässä eräs kokouksen jäsenistä, jonka samana päivänä oli alustettava kysymys "puotiapulaisten suhtautumisesta yleisöön", pyysin minä aamiaisen aikana tuota alustusta Riennossa julkaistavaksi. Näin odottamatta hänen osakseen tulleesta kunniasta punastuen suostui tuo periaatteilla varustettu tiskimies pyyntööni ja niin sai Riento omintakeisen pääkirjotuksen.
Alakerraksi suomensin kaikessa kiiruussa ruotsinmaalaisesta kuvalehdestä lappalaisaiheisen kertomuksen, merkiten otsikon alle: "Riennolle kirjottanut U. W———nen". Maaseutu-uutisten ja Venäjän osaston väliin valitsin kaunokirjallisten lähetysten säiliöstä runon: "Ah, mun syksyistä sydäntäin — Riennolle kirjottanut Kaapo Korvenranta".
Silanderkin viivähti tänään jonkun aikaa toimistossa ja hankki telefonitse joukon virallisia uutisia. Tärkein kaupungin uutisten joukossa oli kuitenkin eräs nekroloogi. Samassa rakennuksessa, jossa oli Riennon toimitus, asui muuan Kolkkalan vanhimpia asukkaita, jota oli jo pitemmän aikaa odotettu kuolevaksi. Nyt sattui niin onnellisesti, että hän juuri tänään toimitustuntien aikana veti viimeisen henkäyksensä, mistä me saman katon alla asuvina saimme hetimiten tiedon. Tapaus merkitsi meille puolen palstan mittaista uutista: "Kuolleita. Tänään, juuri lehteämme painoon pantaessa, vaipui täällä kuoleman uneen yksi kaupunkimme vanhimpia asukkaita, nuohoojamestari Anton Johannes Skarppi. Vainaja, jonka harrastukset ulottuivat paljon laajemmalle omaa ammattiaan — muun muassa otti hän aikoinaan virkeästi osaa kaupunkimme kunnalliseen elämään — oli tunnettu tyynesti asioita harkitsevaksi, tasapuoliseksi ja herttaiseksi mieheksi, jota laaja tuttavapiiri jää kaipauksella muistelemaan j.n.e." Loppuun tietysti lause: "Kepeät mullat kunnon vainajan haudalle!"
Kun Pohjantähti saattoi tämän uutisen kertoa vasta seuraavana päivänä, hykersimme me mielihyvästä käsiämme, varmoina siitä, että varsinkin tämä uutisennätyksemme tulisi sitä suuresti harmittamaan.
Maaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona ei ollut yhtään alkuperäistä uutista.
Mutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän oli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa oikein ehtana.
Merikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu ja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen: "Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle kehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia kiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme suusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin takaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä sammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas tovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa sattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta. Mikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan toipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille kirjeenvaihtajamme."