Paperossinpätkiä siellä täällä kymmenisen kpl.
Tuhkaa ja pölyä eri kasoissa arviolta noin pari kahvivadillista.
* * * * *
Ensi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni nuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi paperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä täytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta esiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien toimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen ja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen taipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä tarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen ollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan julmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa loukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander etsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja saadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä hetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta sitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen tarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen olikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.
Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin- ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.
Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa, jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet, kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden. Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa mainittuna päivänä.
Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia. Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."
Vastuksien päivä.
Kun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle vielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan liitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin odotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin, joka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen eilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut suurin kirjaimin: "Santeri on soppasakari".
Santeri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi korrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: "Lunkreeni itte on soppasakari".